7.9.2021 Kaisa-Riitta Aho
Liikkuessa kannattaa mennä metsään. Kannattaa epäonnistua, koska se voi tuoda yllättävän hyviä asioita. ”Oikeaksi” nimetyn liikesuorituksen tekeminen ”väärin” ei ole lainkaan niin paha asia kuin liikuntakulttuurissa annetaan ymmärtää. Kun kuvainnollisesti menee metsään, pääsee pois valmiiksi viitoitetuilta reiteiltä ja voi löytää yllätyksellisen tärkeitä oppeja.
Yhdysvaltalainen akateemikko Judith Halberstam on kirjoittanut inspiroivan kirjan nimeltä The Queer Art of Failure (2011), joka kertoo epäonnistumiseen ja onnistumiseen liittyvistä uskomuksista länsimaisessa kulttuurissa.
Onnistuminen on normi, johon pyrkiessämme maailmassa olemisen tapamme kaventuu.
Sovellan hänen ajatteluaan liikuntaan: Kun pakotamme kehoamme näyttämään ja liikkumaan ”oikeaksi” määrittyneellä tavalla, sulkee se ulos monia muita vaihtoehtoja, jotka voisivat sopia kehollemme paljon paremmin kuin se, mitä kutsutaan liikuntatrendien värittämässä kuntoilukulttuurissa kulloinkin sopivaksi.
Esimerkiksi omana kouluaikanani koululiikunnassa takareiden venytys tarkoitti, että piti kurottaa ottamaan kiinni varpaista vaikka se olisi sattunut tai tuntunut mahdottomalta. Näin liikunnanopettaja määritteli, mikä on ”oikeanlainen” suoritus ja ”normaali” liikkuvuus.
Jos jokaisen pitää pystyä ottamaan varpaista kiinni välttyäkseen moitteilta tai julkilausumattomilta leimoilta, voi se aikuisten kuntoilukulttuurissakin yllyttää repimään omaa kehoaan niin, että aiheuttaa takareiteen tarpeettomia vammoja.
”Oikeaksi” nimetyn liikesuorituksen tekeminen ei takaa, että tekee automaattisesti omalle keholleen hyvää. Epäonnistuminen ”oikean” liikesuorituksen tekemisessä voi olla hyödyllistä ja omaa kehoa suojelevaa.
Halberstam argumentoi, että epäonnistuminen on luova teko, sillä epäonnistumisen myötä ihminen voi tulla keksineeksi aivan uudenlaisia tietämisen ja toimimisen tapoja. Esimerkiksi eräs personal trainer -asiakkaani oivalsi useiden vuosien jälkeen, että eri firmojen antamien kuntosaliohjelmien noudattaminen epäonnistui hänellä jatkuvasti, koska kuntosaliharjoittelu ei sopinut hänen pikkulapsiarkeensa.
Keskustelujemme jälkeen hän päätti ryhtyä yhdistämään yhdessä laatimiamme voimaliikkeitä arkeensa niin, että hän harjoitteli lukuisia kertoja päivässä muutamia minuutteja kerrallaan kotonaan.Tuolloin elettiin vielä aikaa, jolloin korostettiin pitkäkestoista liikuntaa ja jolloin ei ollut tietoakaan nykyisistä liikuntasuosituksista. Asiakkaani kuitenkin onnistui liikuntatavoitteissaan, koska hän uskalsi kokeilla ”väärin” tuolloin vallinneisiin liikuntasuosituksiin nähden.
Liikunta-alan toimijana koin hänen rinnallaan riemua hänen onnistumisestaan. Se antoi virikkeitä pohtia läpimurtoon johtaneita tapahtumia. Tunnustin esimerkiksi hänelle sen, että olin mielestäni epäonnistunut kuntosaliohjelman ensimmäisen version laatimisessa, vaikka olimme käyneet alkukartoituskeskustelun. Minulta oli mennyt ohi jotain hänelle olennaista, jonka halusin ymmärtää ja jossa halusin petrata itse liikunta-ammattilaisena.
Epäonnistumiseni myöntäminen avasi luottamussuhteen, jossa oli mahdollista kuunnella tarkemmin, puhua rehellisemmin ja toimia efektiivisemmin – puolin ja toisin.
Halberstam korostaa, että epäonnistumiseen liittyy mahdollisuus vapautua kahlitsevista ajattelutavoista. Epäonnistumisen hetkellä oikeaoppinen oleminen rajautuu hetkellisesti pois voimasta ja tilalle tulee jotakin uutta. Liikkuja astuu kuvainnollisesti pois valmiiksi tallatulta polulta, joka vie valmiiksi määriteltyihin suuntiin. Sama pätee liikunta-ammattilaiseen, joka uskaltaa epäonnistua niissä kaavoissa, joita jaetaan liikunta-ammattilaisille sekä kouluttajien että organisaatioiden toimesta.
Niin harkitut kuin sattumalta tapahtuneet ”väärin” tekemiset ovat polulta poikkeamista ja metsään menemistä, jossa liikkuja voi itse etsiä omaa suuntaansa. Se avaa liikkujille mahdollisuuden oman kehon myötäisen liikkeen löytämiselle. Samalla metsään menemisen pitää olla sallittua myös liikunta-ammattilaisille: vain erehtymällä, voimme ammattilaisina ymmärtää syvällisesti sen, mitä pitää oppia tekemään toisin.
Tunnistan kuitenkin, että kynnys epäonnistumisten sallimiseen itselle ja muille on liikuntakulttuurissa korkea. Nolouden kokemuksia välttääkseen on helpompi tehdä liikkeet ja rutiinit kuten kaikki muutkin tekevät. Koska emme halua kokea olevamme huonompia kuin muut, pakotamme kehoa silloinkin kun se tarvitsisi jotain muuta.
Ongelmallista on se, miten useinmiten epäonnistumisen hetkellä yksilö tuomitaan sen sijaan, että kritisoitaisiin niitä rakenteita, joiden mukaan onnistumista mitataan.
Liikunnassakin joskus se, mitä pidämme oikeana ja tavoittelemisen arvoisena on määritelty niin epärealistisesti, ettei onnistuminen ole käytännössä mahdollista kuin harvoille ja valituille. Vika ei siis aina ole yksilön yrityksen puutteessa tai laiskuudessa, vaan liikesuorituksen normissa, joka ei ota huomioon kehojen erilaisuutta. Kun ”oikea” liikesuoritus on määritelty epärealistisesti, se estää monilta liikkujilta pääsyn onnistumisen kokemuksiin.
Salli siis itsellesi ja muille metsään meneminen! Siellä missä, ei ole tienviittoja ja asemakaavaa, voi vapaammin hahmotella oman, itselleen sopivan tavan edetä pisteestä A pisteeseen B. Kuntoliikkujan liikuntatavoitteiden asettelussa metsään menemisen myötä voi syntyä kallisarvoisia, omakohtaisia oivalluksia. Samoin liikunta-ammattilaisen metsään menemisen hetkiä kannattaa vaalia, koska ne kehittävät alan arkikäytäntöjä tehokkaimmin.
Kirjallisuus:
Halberstam, J. (2011). The queer art of failure. Duke University Press.