7.9.2021 Hanna Huumonen
Turvallisessa tilassa kaikilla osallistujilla on vapaus olla oma itsensä ja osallistua toimintaan omilla ehdoillaan. Se ei ehkä ole ensimmäinen asia, jonka yhdistäisit aerobic-tuntiin. Minusta se kuitenkin voisi olla.
Olen ohjannut erilaisia jumppatunteja 12 vuotta. Ensimmäinen herääminen työni vastuullisuudesta tapahtui jumppaurani alussa, kun huomasin jammailevani jumppatunnilla todella rytmikkään englanninkielisen kappaleen tahtiin. Tuntini jälkeen paljastui, että kappale kertoi kouluampumisista. Opin sen jälkeen katsomaan tarkasti, millaista sanomaa käyttämäni musiikki sisältää. Virheitä sattuu toki yhä.
Kehopositiivisuus, sukupuolisensitiivisyys ja #metoo ovat esimerkkejä yhteiskunnallisista muutoksista, jotka ovat tehneet työstäni jumppaohjaajana tavallaan haastavampaa, mutta samalla ne koulivat minua koko ajan paremmaksi työssäni. Kehopositiivisuus sai minut tajuamaan, etteivät ulkoiset motivaattorit toimi läheskään kaikille (jos kenellekään), vaan ne voivat sulkea pois ison osan ihmisiä jumppasalista. Sukupuolisensitiivisyys poisti ohjausretoriikastani satunnaisen ja tahattoman seksismin (kuten miespuolisten asiakkaiden silmätikuksi nostamisen). Kehollista koskemattomuutta korostava #metoo-liike opetti minut kysymään asiakkaalta luvan, ennen kuin kosken häneen korjatakseni esimerkiksi selän asentoa tai muuta liikerataa.
Oma retoriikkani jumppatunneillani on aina valinta, johon voin vaikuttaa ja jota haluan kehittää jatkuvasti. Kannustanko pelkillä ulkoisilla motivaattoreilla asiakkaitani? Kehotanko pumppaamaan pepun piukaksi, koska kesähän aina tulee, tai hyppäämään korkeammalle, jotta kalorit kuluisivat kunnolla ja läski lätisisi? Vai kerronko heille, että on erittäin hyvä pitää taukoja ja että he ovat jo voittajia, kun astuivat jumppasaliin sisään? Valitsen aina jälkimmäisen. Silti yhdelläkään tunnillani ei laiskotella. Treenin vaikutuksia selitän usein tieteen ja biologian keinoilla, en vallitsevien kauneusihanteiden.
Todella intensiivisillä tunneilla, joissa liikumme hetkittäin todella hurjilla maksimisykealueilla, kerron tunnin aluksi tehtäväni. Joka tunnilla se on puskea asiakkaita haastamaan omia rajojaan. Samalla annan asiakkailleni tehtävän. He saavat itse arvioida, kuuntelevatko he käskyjäni puskea kovempaa, nopeammin ja pidemmälle, vai ottavatko iisimmin välillä. Se on heidän treeninsä. He päättävät. Selostamalla auki oman tehtäväni ennen treeniä, tunnin kovatehoinen tunnelma ei kärsi, kun aletaan hommiin. Samalla pystyn luomaan turvallisemman tilan asiakkaille – etenkin ensikertalaisille.
Tunneillani käy toisinaan näkövammaisia asiakkaita. Heidän kanssaan suullisten ohjeiden tarkkuus on tärkeää. Noilla tunneilla myös muut asiakkaat yleensä tekevät teknisesti paremmin lihaskuntoliikkeitä, kun kerrankin väännän jokaisen asian suullisesti rautalangasta. Pyrkimys esteettömyyteen ja saavutettavuuteen palvelee joka ikistä asiakastani jumppasalissani, eikä pelkästään sitä, jolla on näkemisen este.
Jotkut turvalliseen tilaan ja saavutettavuuteen liittyvät asiat eivät ole suoraan minun käsissäni, mutta ovat jokaisen vastuullisen liikuntapalvelujen tarjoajan tekoja. Näitä ovat esimerkiksi sukupuolineutraalit pukukopit ja vessat perinteisten pukutilojen (mies/nainen) lisäksi. Tällaiset pukukopit ovat mahtavia niillekin liikkujille, joilla on mukana eri sukupuolta oleva avustaja.
Kaikista rankimpien tuntien lopuksi kysyn aina asiakkailtani kaksi kysymystä. Mitä teet tämän tunnin jälkeen? Entä mitä teet huomenna? Nykyään saan heiltä vastauksen kuin yhdestä suusta – ja kahdella kielellä: “Syön! Lepään! Ja huomenna syön lisää ja lepään vielä enemmän.” Turvallinen tila on pieniä tekoja ja harkittuja sanoja, eikä se tule koskaan valmiiksi. Aion yrittää silti.
Julkaistu alunperin ”Pelin purku”-palstalla Demokraatissa 5/2020.