Kaisa-Riitta Aho
7.9.2021
”`Ootpa sä punanen!` Se vaan katso mua ja totes tän mulle. Olin mykistynyt, miten ammattilainen tommosta kommentoi. Se oli täysin epäasiallista.” Näin kertoo väitöstutkimukseeni haastattelemani liikkuja, jonka viesti on selvä: Treenin jälkeen mielenterveyskuntoutuja ei kaipaa liikunnanohjaajalta kommentteja ulkonäöstä.
Kuntosaliliikunnassa syntyneitä liikkujakokemuksia tutkiessani olen havainnut, että kuntoilijat odottavat ohjaajilta ja valmentajilta ennen kaikkea inhimillisyyttä. Ehdotan, että liikuntatyön kehittämisessä kannattaakin keskittyä valtasuhteiden ja olemisen eri tyylien tiedostamiseen.
Filosofi Martin Buber (1995) esittää, että ihmiselämä perustuu kahtalaisiin vuorovaikutussuhteisiin: Minä-Sinä- ja Minä-Se -suhteisiin, jotka tuottavat erilaisia toimintaedellytyksiä. Yhdysviivoin rakennetut sanaparit konkretisoivat, miten Minä ja Toinen ovat aina yhteydessä tavalla tai toisella. Sanaparien avulla liikuntatyöläisen ja liikkujan välistä vuorovaikutusta voidaan ajatella tuoreesta suunnasta.
Itseriittoisuuden vitsaus
Sanapari Minä-Se viittaa asenteeseen, jossa havaitsemisen, tiedonmuodostuksen ja moraaliharkinnan keskus on itseensä kääntynyt Minä. Tällöin ihmisen toimintaa luonnehtivat hyötynäkökulmat, tekninen ja luokitteleva perspektiivi sekä esineellistävä suhtautuminen Toiseen. Maailma järjestetään omiin (ammatillisiin) intresseihin sopivaksi. Se vaatii tasalaatuistamista: Toisen oleminen jähmetetään Minän rakentamaksi kuvitelmaksi, jonka pohjalta Toista puhutellaan.
Liikkuja luokitellaan ulkokohtaisesti vaikkapa laihduttajaksi. Asiakastapaamisten virrassa hän on tyyppinsä edustaja. Hänen ainutlaatuisuutensa pelkistetään luvuiksi ja mittaustuloksiksi. Lopuksi tarjotaan kaavamaisia ratkaisuja, jotka tuskin istuvat hänen elämäntilanteeseensa ja mieltymyksiinsä.
Minä-Se -suhteiden kiihtyvä lisääntyminen on Buberin mukaan modernin ajan vitsaus. Kaksi eivät todella kohtaa, vaan muodostuu monologinen keskustelu itsen kanssa Toisesta.
Vastavuoroisuuden vaikeus
Minä-Sinä viittaa perustavasti erilaiseen suhteeseen. Sitä luonnehtii aito kiinnostus Toisen erityislaatuisuuteen. Tällöin kaksi persoonaa kohtaa toisensa ilman objekti-subjekti -asetelmaa. Toinen ei ole enää vain kuvailtava kimppu nimettyjä ominaisuuksia, vaan Toinen kohdataan kunnioituksella ja uteliaisuudella koko olemisessaan. Ammattilainen ei analysoi tai arvota Toisen ominaisuuksia matkan päästä vaan tulee tarpeeksi liki, jotta yksityiskohdat sumentuvat.
Dialogisen suhteen syntyminen vaatii, että ammattilainen osaa kuunnella liikkujaa; sitä, millaisesta maailmanjäsennyksestä käsin tämä tarkastelee liikuntaa. Dialogi tarjoaa ammattilaiselle ikimuistoisia oivalluksia ja työn mielekkyyttä.
Toisen kohtaaminen Sinänä vaatii kuitenkin omistautumista, kykyä heittäytyä tuntemattomaan ja sietää epävarmuutta. Se kysyy voimavaroja, joten pelkässä läsnäolossa ei voi elää. Se kuluttaisi työntekijän loppuun.
Minä-Sinä -suhteet heräävät hetkessä, joten ne eivät voi kestää loputtomasti. Vuorovaikutuksessa on kyse alituisesta heiluriliikkeestä, jossa dialogiset ja esineellistävät suhteet vaihtelevat.
Osaaminen lunastetaan tilannekohtaisesti
Kansainvälisen #Metoo-kampanjan jalanjäljissä suomalaiset urheilijat ja liikkujat ovat rohkaistuneet epäasiallisen kohtelun julkituomiseen. Yhtenä tällaisena laajaa julkisuutta saaneena tapauksena salolainen kaupunginvaltuutettu kertoi tulleensa nöyryytetyksi uimahallissa (ks. Korporaatio, Radio Rock 12.11.2020).
Tulkitsen uimahallikohua kuntouimarin, urheilijan, huoltajan, uinninvalvojan sekä suuren yleisön keskinäisenä neuvotteluna, jossa punnittiin hyötynäkökulmien ja huomioiduksi tulemisen tunteiden ristivetoa. Altaan reunalla selviteltiin symbolisesti sitäkin, mikä tekee työntekijästä asiansa osaavan ammattilaisen. Mielipaha jäi. Vuorovaikutus ei mennyt nappiin.
Jokainen ihminen kaipaa Minä-Sinä -suhteen yhteyttä, sillä Minä-Se -suhteet voivat tuntua epäinhimillisiltä ja kylmiltä teknisen asenteensa vuoksi. Mitä jos uinninvalvoja olisi saanut koulututusta Sinä-muotoiseen läsnäoloon? Ehkä silloin hän olisi voinut auttaa kaikkia osapuolia (myös itseään) kuuntelemaan Toista, kyseenalaistamaan normatiivisia oletuksia ja lievittämään eripuraisia tunteita.
Liikunta-ammattilaiset tekevät työtään ainutkertaisissa, epävarmoissa ja monimutkaisissa vuorovaikutustilanteissa, jotka sisältävät ristiriitaisia arvoja ja enemmän kuin yhden näkökulman siihen, miten tulisi toimia. Liikunnan vuorovaikutusosaamista olisikin tarkasteltava valmiutena aitoon dialogiin, ei pysyvänä saavutuksena tai tietovarantona. Ammattilaisuus pitää lunastaa joka kerta uudelleen, kun liikkuja hakeutuu kohtaamiseen. Osaaminen näkyy siinä, miten ainutkertainen Toinen huomioidaan tilannekohtaisesti.
Eettinen vuoropuhelu ohjaustilanteessa edellyttää, että ammattilainen tiedostaa vallankäyttönsä sekä käyttämiensä kohderyhmäluokitusten, ohjauskaavojen ja mittausmenetelmien taipumuksen pakottaa liikkujaa tiettyyn muottiin Minä-Se -suhteen tapaan. Pedagogisen tajun terävöittäminen edistää liikunnanohjaamisen vastuullisuutta. (ks. Aho & Huumonen 2020.)
Työolot vaikuttavat vuorovaikutussuhteisiin
Kyky toimia ammattimaisesti vaatii riittäviä toimintaresursseja. Ajatellaan esimerkiksi personal trainereita, jotka työllistyvät usein yksityisiin kuntokeskuksiin alihankinta- tai yhteistyösopimuksella. Valmentaja toimii yrittäjänä kuntokeskuksen laatimien linjausten mukaisesti painiskellen jatkuvasti ylhäältä asetettujen myyntitavoitteiden kanssa. Organisaatio palkitsee määrälliset tavoitteet saavuttaneet, mutta sivuuttaa ohjaustilanteiden laadunvarmistuksen. Jos rahavirta ratkaisee, palveluun pettyneet asiakkaat korvataan uusilla.
Asiakastyön kehittämisessä on tärkeää fokusoida työoloihin, jotka joko mahdollistavat tai ehkäisevät Sinä-muotoisia kohtaamisia. Tehtävien laadukkaaseen hoitamiseen nähden riittävä palkallinen työaika, mahdollisuus palautua työsuorituksista ja vaikuttaa päätöksentekoon helpottavat asiakaspalvelussa onnistumista.
Ihmisen kyky Sinä-suhteisiin on rajallista. Jos työn puitteet kasaavat enemmän esteitä kuin houkuttimia vastavuoroisuuden syntymiselle, työntekijä todennäköisesti valitsee helpon reitin ja minimisuorituksen. Uupuneena, nälkäisenä tai stressaantuneena on vaikea olla avoinna kuuntelemaan liikkujan tarpeita.
Minä-Sinä -suhteeseen astuminen liikkujan kanssa ei siis ole pelkkä asennekysymys tai arvovalinta. Joskus liikuntatyö organisoituu tavalla, joka pakottaa ammattilaisen hyväksymään rajallisuutensa ja toimimaan vastoin periaatteitaan.
Liukumia etäisyyden ja likeisyyden välillä
Ero esitettyjen tyylien välillä kiteytyy kysymykseen ”Välitänkö tietoa vai välitänkö ihmisestä?”. Asetelma ei kuitenkaan ole kaksinapainen. Näitä suhtautumistapoja voi ajatella skaalan kahtena ääripäänä, joiden välissä on lukematon määrä aste-eroja.
Skaalan toisessa päässä Se-suhteet antavat hengähdystauon Sinä-suhteiden intensiivisyydestä ja vastuullisuudesta. Vasta kun siirrymme nykyhetken välittömyydestä etäisempiin Minä-Se -suhteisiin, asiat ovat ryhmiteltävissä ja analysoitavissa. Tähän päähän on tultava, kun vaaditaan ennakointia ja reflektointia.
Minä-Se -suhteet eivät siis ole pahasta niin kauan, kun ammattilainen tunnistaa esineellistävät tekonsa ja pystyy perustelemaan ne.
Sitkeät neuvottelut uudistavat
Olennaista uimahallijupakassa ei ollut se, kuka on oikeassa: omalle kokemukselleen tunnustusta hakeva liikkuja, tulosorientoitunut urheilija huoltajineen vai uinninvalvoja. Sen sijaan kiinnostavaa on se, millaiseksi julkinen neuvotteluprosessi muotoutui ja mitä vaikutuksia sillä on vallitseviin käsityksiin liikuntaosaamisesta ja asiakaspalvelun laatutekijöistä.
Kokemuksensa julkituonut liikkuja pyrittiin vaientamaan leimaamalla hänet noloksi mielensäpahoittajaksi. Valitettavan usein liikuntatyöläisten taukohuonekeskustelutkin noudattavat tätä kaavaa. On helpompi tehdä palautteen antajasta naurunalainen kuin tarkastella kriittisesti oman työyhteisön tapakulttuuria.
Neuvottelu on valtapeliä. Tuttu, turvallinen status quo saa puolustajansa, sillä liikkujan toisin tietäminen horjuttaa ammattilaisen paremmin tietäjän paikkaa. Kun Sinän kutsuun ei vastata liikkujaa vakavasti kuuntelemalla, alan totuttuja toimintatapojakaan ei tarvitse muuttaa.
Liikkujan palaute on tilaisuus uudistaa ammattiosaamista. Se on kutsu Minä-Sinä -suhteeseen, jossa ammattilainen ja maallikko voivat kohdata toisensa ilman hierarkkista asetelmaa toisistaan uutta oppien.
Alan kehittyminen edellyttää, että ammattilaisilla on valmius sietää oman toiminnan kriittistä tarkastelua. Haaste ei ole puhtaan individualistinen vaan työyhteisöjen kollektiivinen peiliin katsomisen paikka.
Julkaistu alunperin Liikunta & Tiede -lehdessä 1/2021 Pohdittua-palstalla.
Kirjallisuus:
Aho, K-R. & Huumonen, H. 2020. Liikuntapolitiikka kaipaa intersektionaalista ohjausta. Aikuiskasvatus 40 (4), 320-327.
Buber, M. 1995. Minä ja Sinä. (Ich und Du) Suom. J. Pietilä. WSOY.