Kaisa-Riitta Aho
Ryhmäliikuntaohjaajien ja personal trainerien ammattikunta on Suomessa suhteellisen nuori ilmiö. Suomessa ryhmäliikunnanohjaajia on koulutettu vuodesta 1989 ja personal trainer –koulutukset lanseerattiin vuonna 1997. Näiden kuntosaliliikuntaan liittyvien työntekijyyksien historian kokoaminen yksiin kansiin on Suomessa vielä tekemättä, mikä tarkoittaa käytännössä usein sitä, että liikunta-ammattilaisuuteen kouluttautuminen ja alan käytäntöihin sosiaalistuminen näyttäytyvät yksilöille historiattoman kontekstin kautta. Esimerkiksi alan kirjaviin palkkaus- ja ansaintamalleihin suostutaan herkemmin, sillä liikunta-ammattilaisten työtä nykyisyydessä raamittavat, historiallisista jatkumoista kehkeytyvät ajattelukehykset ja valtakamppailut jäävät tiedostamatta, eikä niiden konkreettisia vaikutuksia arjen työhön havaita.
Liikunta-alan työntekijyyden kuvaukset
Tämän artikkelin (Lue alkuperäinen vertaisarvioitu versio täältä) fokus on liikunta-alan työntekijyyden kuvauksissa ja pyrkimyksessä valottaa naisten liikunta-ammattilaisuuteen linkittyviä merkityksiä uusliberalistisen eetoksen värittämässä työelämässä. Tarkastelu nojaa aikakauslehtiaineistoon.
Selvitän, millaisina liikunta-alalla työskentelevän naisen työruumis ja menestymisen ehdot näyttäytyvät Fit-kuntoilulehden kuvissa ja teksteissä. Etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Miten sukupuoli järjestää työntekijyyden esityksiä? Mitkä ovat työntekijälle tavoiteltavia ominaisuuksia? Millaisia uskomuksia työntekijyyteen liitetään ja mistä asioista toisaalta vaietaan?
Kiinnostusta yksityisellä sektorilla toimivien liikunta-ammattilaisten työntekijyyksien tutkimukseen on herännyt viime vuosina. Liikuntatieteellinen Seura toteutti keväällä 2019 selvityksen, jossa arvioitiin personal training -palveluiden volyymia ja luonnosteltiin tapoja tutkia alan toiminnan luonnetta. Tutkija ja filosofi Jaana Parviainen on puolestaan analysoinut ryhmäliikunnanohjaamista emotionaalis-esteettisenä palvelutyönä yksityisissä suomalaisissa liikuntakeskuksissa.
Postfeminismi ja liikuntatutkimus
Postfeminismiä on ehdotettu kriittiseksi työkaluksi myös tutkimuksiin, joissa selvitetään naisurheilijoiden asemaa ja arvostusta liikuntakulttuurissa. Tutkimuskentällä ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä siitä, miten postfeminismi tulisi määritellä tai miten sitä tulisi soveltaa analyysiin.
Postfeminismin monitahoista luonnetta ilmentää se, että käsitteen käyttötavoista voidaan erottaa ainakin neljä erilaista linjaa. Ensinnäkin postfeminismillä voidaan tarkoittaa eräänlaista antifeminismiä, jonka mukaan feminismi on nykyajassa tarpeetonta, koska sen ajama tasa-arvo on jo saavutettu. Toiseksi postfeminismillä voidaan viitata historialliseen vaiheeseen, joka liittyy feminismin jatkuvaan kehitykseen. Tällöin postfeminismi ymmärretään feminismin sisäisenä kehityskulkuna, joka on tuonut keskusteluun uusia painotuksia populaarikulttuurissakin näkyvällä tavalla. Kolmanneksi postfeminismiä voidaan ajatella tiedollisena murroksena tai irtiottona suhteessa valkoisen keskiluokkaisen feminismin perinteeseen, jonka perustahakuiseksi ja kaksinapaiseksi moitittua ajattelua on pyritty purkamaan poststrukturalistisen ja postkolonialistisen teorian avulla. Neljänneksi postfeminismiä voidaan lähestyä nykykulttuurin ilmiönä, taipumuksena tai vivahteena, joka on havaittavissa esimerkiksi työelämässä tiettyinä toistuvina ymmärryksinä, puhetapoina, käytäntöinä ja ideoina.
Tässä kirjoituksessa ymmärrän postfeminismin neljännen määritelmän mukaisesti populaarikulttuuriin kytkeytyvänä ilmiönä. Työelämän kontekstissa postfeminismi voidaan tällöin liittää sellaisiin ajattelutapoihin, jotka korostavat naisten aktiivista toimijuutta, yksilöllisiä vapaita valintoja sekä individualismia. Nämä piirteet ovat yhteneväisiä myös uusliberalistiselle eetokselle, joka puhuu yksityistämisen, yrittäjyyden ja talouden rajoitteiden purkamisen puolesta. Ulkomaisia naistenlehtiä tutkiessaan Kati Kauppinen onkin määritellyt postfeministisen työelämäpuheen sukupuolittuneeksi suostutteluksi uusliberalistiseen työjärjestykseen. Tavoitteena on tuottaa yritteliäs subjekti, joka tähtää maksimaaliseen kehitykseen ja rationaalisiin strategioihin menestyksen saavuttamiseksi Markkinatalouden logiikan mukaisesti hyvän työntekijän avuina pidetään sopeutumisvalmiutta, riskinottokykyä, innovatiivisuutta ja halua kehittää itseä.
Postfeminismille ja uusliberalismille yhteinen sanoma kiinnittyy ennen kaikkea toivoon ja optimismiin. Uskotaan mahdollisuuksien tasa-arvoon eli siihen, että kukin yksilö on vapaa toteuttamaan omia unelmiaan ja määritelemään itse sen, millaista työuraa tavoittelee. Naisille tämän sanotaan merkitsevän emansipoitumista eli voimaantumista, jota juhlitaan merkkinä sukupuolten tasa-arvon toteutumista työelämässä. Riippumattomuuden kääntöpuolena on kuitenkin se, että työntekijän avut hahmottuvat hänen omaisuuksikseen, joiden edistäminen on kunkin omalla vastuulla. Toimintaa ohjaavien yhteiskunnan rakenteiden purkautuessa yksilöt kutsutaan ottamaan vastuuta tulevaisuudestaan ja menestyksestään työntekijöinä. Oman onnensa seppä -ajattelun omaksunut liikunta-ammattilainen kouluttautuu – usein omakustanteisesti – ja päivittää osaamistaan liikuntatrendien mukaisesti säilyttääkseen kilpailukykyisyytensä. Hän myös markkinoi osaamistaan myynnin ideologian mukaisesti koko persoonallaan.
Kulttuuriteoreetikko Angela McRobbien mukaan postfeminististä eetosta luonnehtii erityinen kaksijakoisuus, jossa samaan aikaan sekä hyväksytään että hylätään feminismin ydinideoita. Syntyy erityinen ideologinen viesti: feministiset käsitteet otetaan käyttöön, mutta ne valjastetaan itsen muokkaamisen käytäntöihin eikä sosiaalisten rakenteiden muuttamiseen, kuten poliittisessa feminismissä.
Jännitteiset naisten liikunta-alan työntekijyyden esitykset
Fit-kuntoilulehdessä liikunta-alan työntekijyyden esitystä hallitsee nainen, joka on onnellinen, hymyilevä ja menestyvä. Hän ymmärtää itsensä projektina, jota on aina mahdollista kehittää ja parannella. Hän on omaksunut itsen yrittäjyyden eetoksen, mikä näkyy hänen tavassaan optimoida itseään eri tekniikoin sekä hänen luottamuksessaan mahdollisuuksien avoimuuteen. Hän ei valita työoloista eikä asetu ajamaan muutoksia liikunta-alan työn rakenteisiin, sillä hän kokee toteuttavansa intohimoisesti omia unelmiaan. Hänen työntekijyytensä on sopeutuvaa myös siksi, että hän ei haasta ulkonäöllään sukupuolijärjestelmän totuttuja normatiivisia oletuksia.
Tämä emansipaatiota lupaava sanoma ei ole kuitenkaan ainut tarina liikunta-alalla toimivien naisten työntekijyydestä. Nimeämäni kolme lisäteemaa 1) Työruumis omaisuutena ja resurssina, 2) Siirtymä työruumiin objektivoinnista subjektivointiin ja 3) Psyykkisen itsesäätelyn korostuminen ovat kaikki postfeministiseen retoriikkaan niveltyviä näkökulmia, jotka selittävät, miksi Fit-kuntoilulehti näyttää samanaikaisesti sekä juhlivan liikunta-alalla toimivia naisia toteutuneen työelämän tasa-arvon keulakuvina että objektivoivan heitä perinteiseen sukupuolijärjestelmään esimerkiksi erotisoitujen henkilövalokuvien kautta.
Analyysini havainnollistaa, että lehdessä vaikuttavat yhtä aikaa emansipaatiota lupaileva, aineiston ilmitasolla erottuva kerronta ja toisaalta tätä kerrontaa kyseenalaistava hienovaraisempi viesti. Jännitteinen suhde feminististen ja antifeminististen elementtien välillä merkitsee, että aineisto ottaa hanakasti feministisiä ideoita käyttöönsä, mutta valjastaa ne konservatiivisten päämäärien ajamiseen: Naiselle tarjotaan emansipoiva valinnanvapaus, jota hänen odotetaan käyttävän heteronormatiivisen naiseuden valitsemiseen ja uusliberalistisen työntekijyyden omaksumiseen.
Fit-lehden tapa korostaa liikunta-alan työtä naisen emansipaation areenana normalisoi uusliberalistisesti värittynyttä työelämää, jossa epävarmuus elannosta on luonnollista ja jatkuva toimeliaisuus menestymisen ehto. Tässä kehyksessä naisen työruumis mieltyy samanaikaisesti sekä naisen voiman lähteenä että jatkuvan tarkkailun ja muokkaamisen kohteena. Olennaista on, että nainen esitetään itseään rationaalisesti työelämässä ohjaavana, pääoman logiikan mukaisesti työruumistaan jalostavana ja omaa arvoaan kasvattamaan pyrkivänä liikunta-ammattilaisena.
Epäonnistumiset tulkitaan yksilön henkilökohtaiseksi laiskuudeksi, eikä rakenteellisiksi työolojen ongelmiksi. Johtopäätökseni on, että nämä naisten liikunta-ammattilaisuuden esitystä hallitsevat puhetavat ja työruumiin esillepanot näyttäytyvät vaikeasti havaittavina alistuksen ja kontrollin muotoina. Tuloksena on status quo sekä suhteessa naisen työruumiiseen että vallitseviin työelämän realiteetteihin. Työelämätutkimuksissa postfeministisen eetoksen onkin arvioitu hidastavan organisaatioiden tasa-arvokehitystä ja inklusiivisten käytäntöjen sopimista.
Kiinnostava kysymys on se, miten aikakauslehtien fantasiaa ja realismia yhteenpunovat sisällöt neuvotellaan työelämän arkitasolla. Fit-lehdessä rakennetut liikunta-ammattilaisen työruumiin esitykset nimittäin viestivät keskiluokkaisesta varallisuudesta, jonka avulla itseen investoiminen mahdollistuu. Kun työruumiin esitykset kerrotaan kenelle tahansa mahdollisina menestystarinoina, hämärtyy se, että resurssit itsen yrittäjyyden toteuttamiseksi eivät ole kaikilla yksilöillä samat. Fit-lehden sivuilla muodostuu monotoninen kuva valkoisesta, nuorekkaasta, hoikasta, vammattomasta ja energisestä liikunta-alan työntekijästä. Rinnalle kaivataan monipuolisempia liikunta-alan työntekijyyden kuvastoja.
Artikkelin julkaistu alunperin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisemassa Väki voimakas -sarjan vuosikirjassa 33, Valvottu ja kuritettu työläinen.
Kirjallistuutta:
Aho, Kaisa-Riitta (2017): Postfeministinen kehopositiivisuus Fit-kuntoilulehdessä ja kuntosaliliikunnan arjessa. Sukupuolentutkimus-Genusforskning 30 (4), 23–37.
Ala-Vähälä, Timo (2019): Selvitys PT-toiminnasta Suomessa: Personal trainer on yleensä pienyrittäjä. Liikunta & Tiede 56 (5), 8–11.
Lahikainen, Lauri & Harni, Esko (2016): Yrittäjämäinen ruumis palvelutaloudessa. Teoksessa Jaana Parviainen, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen (toim.), Ruumiillisuus ja työelämä: Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Vastapaino, Tampere, 26–39.
Parviainen Jaana (2011): Työn uusi ruumiillisuus. Liikunnanohjaajien keho työvälineenä ja performatiivisuuden pakko palvelutyössä. Työelämän tutkimus-Arbetslivsforskning 9 (3), 207–223.