Kaisa-Riitta Aho
Viime vuosikymmeninä eri uskontoperinteistä tulevien ainesten uusiokäyttö ja brändäys länsimaisen kulutusyhteiskunnan tarpeisiin on ollut vilkasta. Kehon harjoittamisen muodot joogasta itämaisiin kamppailulajeihin on muovailtu uudenlaiseksi kokemuksellisuutta korostavaksi henkisyydeksi, jonka ydintä ovat yksilöllisyys ja sitoutumaton valintojen vapaus. Kuntosalitilaan sijoittuvaa kehonrakennustakin voidaan tulkita uskonnonkaltaisena toimintana, jossa tiettyjen rituaalien kurinalaisen noudattamisen kautta harrastajat etsivät onnellisuutta ja mielekkyyttä.
Tarkastelen nykyaikaisen henkisyyden ilmenemistä kaupallisessa ryhmäliikuntakulttuurissa. Tapausesimerkkinä toimii joogasta, taijista ja pilateksesta vaikutteita ottava BodyBalance-ryhmäliikuntakonsepti, joka on yksi kansainvälisen Les Mills -liikuntayrityksen tuotteista.
BodyBalance holistisen henkisyyden ilmentymänä
Holistinen henkisyys viittaa 1980-luvulta lähtien yleistyneisiin käytäntöihin, joissa tähdätään kehon ja mielen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Laaja vaihtoehtoisten hoitomuotojen ja terapioiden kirjo, meditaatiomenetelmät sekä kauneudenhoidon ja liikunnan monet palvelut ovat holistisen hyvinvoinnin konteksteja. Niiden piirissä yksilöitä rohkaistaan ottamaan aktiivisesti vastuuta oman elämänsä laadusta.
BodyBalance-sivustolla ajatus kiteytyy mottoon ”Change everything”, joka fokusoi kolmeen kohtaan: paranna notkeutta, tunne itsesi rentoutuneeksi, rakenna voimaa. Holistinen henkisyys painottaa yksilöllisiä käytäntöjä, joiden merkityksen ja arvon kukin voi määritellä vapaasti. Itsetutkiskelu ja itsensä toteuttamisen eetos ovat keskeisiä, sillä päämääränä on löytää oma sisäinen totuus: se, mikä toimii itselle.
Affektien hallintaa
Affektin käsite on tutkimuksellinen termi, jolla viitataan tunteisiin. Affektilla tarkoitetaan kehollista kokemusta tai aistimusta, joka perustuu ihmiskehon biologis-fysiologisiin prosesseihin ja kehojen välisiin vaikutussuhteisiin.
BodyBalance-tuntien henkisyys perustuu affektien hallinnan ja kierrättämisen monimutkaisiin prosesseihin, joiden keskiössä on onnellisuuden saavuttamisen lupaus ohjaajan osoittamia liikkeitä seuraamalla. Tuntikonseptin positiiviseen tunnepolitiikkaan sisältyy kuitenkin ongelmallisuutta.
Kulttuurintutkija Sara Ahmed esittää teoksessaan The Promise of Happiness (2010), että nykyään yhteiskunnan eri osa-alueille ulottuvaan onnellisuusvaateeseen kietoutuu normatiivisia ja ulossulkevia piirteitä. Tutkimusaineistoni perusteella näyttää siltä, että lempeästä ensivaikutelmasta huolimatta BodyBalance tuottaa hyvin ehdottoman tulkinnan siitä, millaisiin asioihin suuntautumalla hyvä elämä on saavutettavissa.
Ahmed kritisoi näkemyksiä, joissa tunteet pelkistetään psykologisiksi mielentiloiksi ja näkee tarpeen tarkastella tunteita kulttuurisena ilmiönä. Perinteisesti länsimaissa on mitätöity tunteita yhdistämällä ne feminiinisyyteen, mutta Ahmed osoittaa, että tunteilla on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Tunteet eivät ole hänen mukaansa yksilön sisältä nousevia, vaan suhteissa muotoutuvia ja siksi aina kytköksissä vallankäyttöön.
Affektit voivat toimia voimaantumisen ja solidaarisuuden rakennusmateriaalina, mutta yhtä lailla niitä voidaan valjastaa sorron ja syrjinnän toteuttamiseen. Ryhmäliikuntatunnilla hyvä fiilis voi parhaimmillaan kytkeä liikkujat toisiinsa tiiviiksi ryhmäksi, mutta affektien kiertokulku voi tuottaa myös ryhmän sisäisiä erotteluja ja ilottomien liikkujien toiseuttamista.
Ahmed katsoo, että onnellisuudesta on tullut kurinpidon tekniikka, jolla sosiaalisia normeja vahvistetaan. Kun nyky-yhteiskunnassa onnellisuutta pidetään korkeimpana, kyseenalaistamattomana arvona, ihmiset jaotellaan moraalisesti hyveellisiksi ja paheellisiksi sen mukaan, miten he kykenevät täyttämään onnellisena olemisen velvoitteen.
Onnellisuuden etsintää
BodyBalance-tunnilta lähtiessäsi tunnet itsesi tyyneksi ja onnelliseksi, kuvaillaan verkkosivuilla. Tämä brändi-imago on monille liikkujille tuttu, vaikka he eivät olisi itse koskaan osallistuneet tunnille. Ahmedin käsitteitä mukaillen BodyBalance merkitsee liikuntakulttuurissa onnellista objektia, johon on tarttunut lupaus onnesta. Pelkkä tämän objektin läheisyys voi tuottaa mielihyvää ja halun seurata objektin kintereillä kohti luvattua päämäärää. Ahmedin huomio on, että nykyaikainen onnellisuuden lupaus muistuttaa uskontojen ja moraalin peruskaavaa: toimimalla tietyllä tavalla, saavutat onnen.
BodyBalance-videot tekevät näkyväksi, miltä hyvän elämän kuuluu näyttää. Ohjaaja kannustaa: ”I’d like to see smiles. Are you feeling it?” Kuvakulma siirtyy ohjaajan leveästä hymystä osallistujien hymyihin. Nämä ilon ilmeet monistuvat ja voimistuvat, kun ne yhdistyvät musiikkiin ja valonheittimien villiin tanssiin. Intensiivisten kuvavyöryjen energia houkuttaa haltioitumaan. Ahmedin mukaan seuraamme sitä, mikä tuntuu hyvältä. Uskomme, että hyvältä tuntuminen on yhtä kuin varmuus siitä, että menemme oikeaan suuntaan. Näin affektit liikuttavat ja suuntaavat huomiota tietyille reiteille toisien sijaan.
Ryhmätilanteet voivat myös liikuttaa väärällä tavalla: Muita osallistujia iäkkäämpi, isokokoinen liikkuja on jatkuvasti matollaan eri suuntaan kuin muut ja hämillään koreografian koukeroista. Ohjaaja pyrkii vimmatusti korjaamaan liikkujan suuntaa puhuttelemalla tätä. Muiden liikkujien päät kääntyvät. Kompuroivan liikkujan eksyminen osoitetulta reitiltä saa hymyt hyytymään ja otsat kurttuun. Poikkeaminen oikeanlaisesta olemistavasta tulkitaan toisten nautinnon esteeksi.
Ryhmässä on Ahmedin sanoin affektiivinen muukalainen, joka uhkaa yhteisön onnea. Kyseinen keho ei toista oikeita askelmerkkejä, joten se pyritään kollektiivisesti palauttamaan reitille katsein ja puhutteluin.
Fyysisten harjoitteiden kautta etsityn onnellisuuden ehtona on oppia haluamaan ”oikeita” eli onneen assosioituja ja moraalisesti hyvinä pidettyjä asioita. Keho on opittava pitämään kuuliaisesti oikeassa linjassa. Onnen oletetaan löytyvän liikkeiden oikeaoppisesta rytmityksestä. Stressin sanotaan vähenevän, vaikka tosiasiassa sekä ohjaajilla että liikkujilla on vaikeuksia seurata tuntikonseptin käsikirjoituksen mukaista suoritusta.
Onnettomia sivustaseuraamisia
Tuloksena normatiivisesta hyvän elämän kaavasta on aina myös liuta onnettomia sivustaseuraamisia. Samalla kun ”me” nautimme, onnellisuuden fantasian kapeus estää muukalaisia kotiutumasta osaksi tarinaa.Heistä tulee onnettomia, jotka on totuttu etenkin liikuntakulttuurissa mieltämään pelastusta tarvitseviksi.
Tunnilla soturiasennossa liikkujat seuraavat ohjaajan käsien aaltomaisia liikkeitä. Sulavat venytyssarjat antavat mahdollisuuden ilmentää siroliikkeistä ja hillittyä naiseutta. En tunne oloani kotoisaksi näiden liikkeiden parissa. Katseeni harhailee ryhmäliikuntasalin ikkunasta voimailualueelle, jossa hikeä valuttaen liikkuja tekee kyykkyjä muiden varmistellessa painotankoa. Huomaan tuntevani kateutta. Pysytellessäni annetussa asennossa tuo toinen saa liikuttaa koko kehoaan ja tuntea toisenlaisen liikelaadun. Eteeni sijoittuneiden liikkujien säntilliset nutturat ja värikoordinoidut liikuntavarusteet kertovat kurinalaisesta ja hallitusta ilmapiiristä, jossa ei ole tietoakaan ikkunan toisella puolella pauhaavan rock-musiikin ja magnesiumpöllyn tunnelmasta.
Tulkitsen, että kyse on Ahmedin kuvailemasta tietoiseksi tulemisen hetkestä, jona paljastuu onnellisuuden tavoittelun menetykseen kytkeytyvä luonne. Käsillä oleva tuntuu ilottomalta, koska yksilö kokee elävänsä jonkun toisen elämää ja reittiä. Yhden polun valitseminen tarkoittaa, että kääntää selkänsä muille poluille.
Valitsemalla BodyBalance-tunnin koreografian menetän siis mahdollisuuden koetella kehoani painoalueella. Myönnyn seuraamaan ohjaajan opetteleman koreografian oletuksia siitä, mikä tuottaa hyvää oloa. Petyn huomatessani, ettei se tuo luvattua tyydytystä. Kateus muodostuu täytteeksi kuilulle, joka syntyy onnellisuuden lupauksen ja aktuaalisen kokemukseni välille.
Tämän kaltaiset onnessa epäonnistumisen kokemukset eivät tule jaetuiksi tunneilla. Ohjaajan ylläpitämä positiivinen vire ei auta reitin ulkopuolelle jääneitä, vaan pikemminkin sitä yhteisöä, joka ylläpitää muukalaisia ulossulkevia käytäntöjä. Ahmed peräänkuuluttaa onnellisuuden lupauksen alle peiteltyjen onnettomuuden arkistojen penkomista, jotta totalisoiva tarina hyvästä elämästä ja sen saavuttamisen reitistä voitaisiin kuvitella avoimemmaksi.
Nykyään kun liikkuja tunnistaa kykenemättömyytensä seurata BodyBalancen reittiä, hän astuu kokonaan sivuun. Reitti on niin vahvasti paalutettu, että jopa monen sadan hengen liikuntafestivaalissa venytyksiin taipumattomat tai kuntotasoltaan normista poikkeavat perääntyvät seinustoille kesken tunnin, vaikka ohjaajan on mahdotonta erottaa näitä liikkujia massasta.
Onnellisuuden ehtona toimivat puitteet marginalisoivat tietyt keholliset tyylit, kun taas toiset saavat mahdollisuuden kukoistaa. Ensinnäkin tunti osallistuu tiettyjen naiseuden tyylien luonnollistamiseen. Hoikka ja notkea keho muodostuu henkilökohtaisen täydellistymisen merkiksi. Toiseksi kipujen ja kyvykkyyden erojen tähden kollektiivinen hengennostatus ei ole kaikkien ulottuvilla.
Joskus polviaan pitelevä liikkuja voi irvistyksistään huolimatta kuitenkin tempautua harjoituksen affektiiviseen imuun niin, että hän seuraa koreografiaa silloinkin, kun se on ristiriidassa omien kivun tuntemusten kanssa. Konseptin totalisoiva vetovoima perustuu affektiiviseen lataukseen ja tarkkaan laadittuun käsikirjoitukseen, joka varmistaa, ettei ohjaaja ehdi poiketa reitiltä ja antaa spontaanisti vaihtoehtoisia suoritustapoja niitä kaipaaville muukalaisille.
Ahmedin kanta on, että ketään ei pitäisi pakottaa palaamaan polulle, joka tuottaa menetyksen surua ja sivustakatsomisen kulttuuria. Vaikka reitiltä erkanevat luetaan yleensä passiivisiksi epäonnistujiksi, heidät voitaisiin myös ajatella aktiivisina liikuntakulttuurin haastajina ja henkisen etsinnän elävöittäjinä. He eivät ole pelastamisen tarpeessa, koska tavalla tai toisella he ovat kehoineen onnistuneet poistumaan reitiltä ja olemaan onnettomia siellä, missä onnellisuusvaateen affektiivinen imu on voimakasta.
Jännite on siinä, että positiivisuuden kyllästämä affektiivinen lataus on juuri se, mistä fyysisten harjoitusten voisi olla hyvä erkaantua, jotta useammilla liikkujilla olisi mahdollisuus nautintoon.
Aineisto tuottaa mielikuvia ihanteellisesta BodyBalance-harrastajasta, joka on elinvoimainen, arjen kiireistä huolimatta itselleen aikaa pyhittävä, oman arvonsa tunteva onnellinen yksilö. Hänen oletetaan sovittavan yhteen nyky-yhteiskunnan stressitekijät ja omat tarpeena. Analyysi osoittaa, että henkisyyden nykyaikaiset löyhään yhteisöllisyyteen ja valinnanvapauteen perustuvat muodot eivät ole yksiselitteisesti suvaitsevan moniarvoisia ja avorakenteisia, vaan ne voivat sisältää myös hyvin ehdottomia ja ulossulkevia elementtejä.
Alkuperäinen pidempi versio artikkelista on julkaistu Hybris tiedelehdessä 2/2020.
Kirjallisuutta
Ahmed, Sara 2010. The Promise of Happiness. Duke University Press, Durham.
Kinnunen, T. (2001) Pyhät bodarit. Yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa. Gaudeamus, Helsinki.
Puustinen, L.; Rautaniemi, M. & Halonen, L. (2013) “Enemmän kuin liikuntaa. Jooga kaupallisessa mediakulttuurissa.” Media & viestintä 36(2013). 22–39.
Taira, Teemu 2006. Notkea uskonto. Eetos, Turku.