Kaisa-Riitta Aho
8.9.2021
Temppukulttuurin sudenkuopat
Sup-laudalla päälläseisontaa, kotitreenissä pistoolikyykkyjä, spagaattihaasteita kesälomalla – tällaisten fyysisten suoritusten kuvaaminen on tullut suosituksi visuaalisessa kulttuurissamme. Etenkin sosiaalisessa mediassa kuvaustapa tulee tutuksi.
Näitä ”treenihaasteiksikin” nimettyjä liikesuorituksia voisi kutsua tempuiksi, koska ne edustavat murto-osalle liikkujista arjessa tarvittua toiminnallista kyvykkyyttä. Temput ovat perusliikkujalle harvinaista arkikehollisuutta, ja juuri siksi ihailua herättäviä.
Liikunnallisuus alkaa merkitä tässä visuaalisessa järjestyksessä ihmetekoihin verrattavia fyysisiä ylivertaisuuden merkkejä. Temppukuvat luovat mielikuvaa ihailua herättävistä erityiskyvyistä.
Temppujen ikuistamisesta on tullut yksi liikunta-ammattilaisuuden rakentamisen keino, jolla ammattilainen pyrkii viestimään omaa osaamistaan potentiaalisille asiakkaille ja muille sidosryhmille.
Hypätään hetkeksi Kaliforniaan ja vuoteen 1967. Jimi Hendrix esiintyi Monterey International Pop Music Festival -tapahtumassa. Legendaarisen konsertin ikimuistoisiin hetkiin luetaan Hendrixin Wild Thing -kappaleeseen huipentunut kitaranäytös, joka nosti hänen näkyvyytensä ja suosionsa huippuun. Hendrixin spektaakkeliin kuului mm. kitara sylissä tehtyjä kuperkeikkoja, selän takana soittamista ja lopulta instrumentin sytyttäminen tuleen.
Tempuista kehkeytyi Hendrixin tavaramerkki ja showmanship, jota suuri yleisö odotti näkevänsä myöhemmin muillakin areenoilla. “But some 50 years later, this looks contrived – merely tricks that obstruct the real magic”, kirjoittaa Lloyd Bradley The Guardian -lehdessä.
Kommentti kiteyttää sen, että aikoinaan huomiota herättänyt Henrixin lavatemppuilu edustaa vain pientä osaa hänen muusikkouransa saavutuksista. Hän uudisti sähkökitaran soiton kehittämällä omaperäisiä soittotekniikoita, pedaaliefektejä ja käänteentekevää studiotekniikkaa, jota artistit hyödyntävät tänä päivänä laajamittaisesti. Hendrixin innovatiivisuus ja virtuoosimaisuus saattaa kuitenkin unohtua lavaesiintymisten synnyttämien kohujen takia.
Mitä siis liikunta-ammattilaisena voin oppia Hendrixin urasta?
1.
Se, joka lähtee temppujen tielle, joutuu turvautumaan niihin toistuvasti. Päälläseisontaa, pistoolikyykkyä ja spagaatteja – uskallatko luottaa siihen, että haluat vuodesta toiseen tehdä yhä huikeampia temppuja?
Suorituspaineiden edessä keksityt temput toivat lopulta Hendixille näkyvyyttä ja suosiota. Hyvin pian ne kuitenkin muodostuivat hänelle taakaksi.
Turhautumista tuotti se, että hän halusi keskittyä säveltämiseen ja kehittyä musiikillisesti, mutta media ja kuulijakunta odottivat kyltymättöminä edelleen spektaakkeleita, joissa musiikilliset meriitit olivat toissijaisia.
2.
Temppujen tie petaa epävarmaa eli prekaaria työuraa, koska yhdenkään liikunta-ammattilaisen keho ei pysy iättömänä, muuttumattomana ja alati valmiina temppuihin. Keho kykyineen, kapasiteetteineen ja resursseineen on aina katoavaista – olimmepa minkä ikäisiä tahansa.
Jos liikunta-ammattilainen kiinnittää osaamisensa ensisijaisesti kehoonsa, tekee hän osaamisestaan hyvin katoavaista ja korvattavaa. Kehollinen taito katoaa ennemmin tai myöhemmin joko loukkaantumisen, vamman tai trendilajien vaihtumisen vuoksi. Aina löytyy uusi ohjaajakeho täyttämään syntynyttä tyhjiötä.
Se, mikä tällä hetkellä tuo nopean suosion liikunta-alalla, ei ole välttämättä se, mikä tuo kestävän suosion tai ammatillisen tyydytyksen pitkällä tähtäimellä.
3.
Virtuoosimaisuus ei synny yksilön suorittamista fyysisistä tempuista, vaan siitä, millaisen universumin hän onnistuu kanssaihmisilleen luomaan omalla kuvittelun kyvyllään. Hendrixin musiikillinen universumi sisälsi uudistettujen studiotekniikoiden mahdollistamia ennenkuulemattomia äänimaisemia.
Itse olen rakentanut ohjaamieni liikuntahetkien universumia uuteen suuntaan intersektionaalisen teorian ja pedagogisen työkalupakin avulla. Ne tarjoavat välineitä luoda ennenkokemattomia yllätyksiä liikkumiseen. Liikkujille ikimuistoisen liikuntakokemuksen voi synnyttää esimerkiksi ohjaajan vahva läsnäolo, virittyminen liikkujien taajuudelle ohjauspuheessa ja tunnetaitojen hyödyntäminen kohtaamisen hetkissä.
Liikunnan universumi koostuu parhaimmillaan osallistavista tunnelmista, mahdollisuuksien avoimuuksista, kyseenalaistamisen voimasta ja ennakkoluulottomista mukaanottamisista.
Lopulta liikunta-ammattilaisen virtuoosimaisuudella on hyvin vähän tekemistä erilaisten fyysisten temppujen kanssa. Voihan niitä tehdä, mutta ammattitaitonsa kivijalkaa ei niihin kannata perustaa.