Kaisa-Riitta Aho ja Hanna Huumonen
Aikuiskoulutusjärjestelmän kehityspainopisteet ovat 2000-luvulla paikantuneet työelämälähtöisesti tutkintojen ja ammatillisen koulutuksen alueelle. Omaehtoinen harrastetoiminta sivistyspäämäärineen on jäänyt aikuiskoulutuspolitiikan keskusteluissa vähemmälle huomioille.
Yksi tällainen nonformaalin ja informaalin oppimisen konteksti on ohjattu aikuisten kuntoliikunta. Sen puitteissa edistetään yksilöiden persoonallisuuden kehittymistä, aktiivista kansalaisuutta, yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja moniarvoisuutta. Lisäksi liikunnanohjaajat välittävät asiakkailleen liikuntaharrastuksen organisoimisen ohella liikunta- ja terveystietoa. Liikunta on kenttä, jolla on sekä merkittävä sivistystehtävä että rooli tuottavuuden ja taloudellisten päämäärien edistäjänä.
Aikuiskoulutuspolitiikan keskeinen oletus on, että jokaisella yksilöllä tulee olla oikeus osallistua koulutukseen ja itsensä kehittämiseen omien kykyjensä mukaisesti. Sivistykselliset oikeudet itsensä kehittämiseen ulottuvat mahdollisuuteen liikunnan harjoittamiseen.
Lukuisat liikuntatutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että aikuisten liikuntakulttuuri sisältää eriarvoistavia ja yksilöitä ulossulkevia mekanismeja. Tulokset asettavat kyseenalaiseksi, pystyvätkö liikunnan järjestäjät tarjoamaan kaikille aikuisväestöön kuuluville yhtäläiset mahdollisuudet osallistua liikunnan oppimiskonteksteihin.
Näkemyksemme mukaan liikuntakulttuurin yhdenvertaisuus vaatii sekä valtion ohjauksen että ruohonjuuritason ryhmäliikuntaohjaamisen osalta yhä täsmällisempää intersektionaalisiin eroihin fokusoivaa otetta.
Liikuntasektorin julkinen ohjaus
Valtion liikuntapolitiikassa aikuisten liikuntaa edistetään tutkimustiedon, valtionavustusten sekä lainsäädännön avulla. Lait ohjaavat toteutettua liikuntapolitiikkaa erityisesti julkisella sektorilla.
Liikuntalaki pyrkii tukemaan eri väestöryhmien liikuntamahdollisuuksia, liikuntaan ja urheiluun liittyvää kansalaistoimintaa sekä väestön hyvinvointia ja terveyttä. Lain lähtökohtina ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat ja kestävä kehitys. Liikuntakeskusteluissa viitataan säädösten osalta yleensä juuri liikuntalakiin, vaikka valtion liikuntapolitiikassa yhdenvertaisuutta edistetään monin muinkin, liikuntalakia velvoittavammin asetuksin ja laein.
Yhdenvertaisuuslain tavoite on ehkäistä syrjintää ja tehostaa sen kohteeksi joutuneen oikeusturvaa. Euroopan unionin jäsenyyden myötä säädetty yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän henkilöä koskevien ominaisuuksien, kuten iän, alkuperän tai terveydentilan, perusteella. Laissa linjataan, että viranomaisilla, koulutuksen järjestäjillä ja työnantajilla on velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta. Lakia on kehitetty ennakoivaan suuntaan, ja se edellyttää, että eri tahoilla tulee olla suunnitelma yhdenvertaisuuden edistämisen toimista sekä arviointia edistämistoimien vaikuttavuudesta.
Resurssiohjaus eli taloudellinen ohjaus valtionavustuksilla on ollut keskeinen tapa edistää liikunnan yhdenvertaisuutta. Valtion talousarvioon on otettu vuosittain määräraha liikuntajärjestöjen ja lajiliittojen toiminnan avustamiseen. Vuoden 2020 valtion talousarviossa liikuntaan ja huippu-urheiluun on varattu noin 166 miljoonaa euroa. Valtionavustuksilla liikuntajärjestöt ovat voineet esimerkiksi palkata yhdenvertaisuustyöstä vastaavaa henkilöstöä.
Ennen vuotta 2020 opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) valtionavustusten myöntöperusteena järjestöiltä vaadittiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaa . Vuonna 2020 voimaan tulleissa valtionavustuskriteereissä ohjaus on velvoittavampaa ja vastuullisuus on merkittävässä asemassa: yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamisen puutteista järjestön tai lajiliiton avustusosuus pienenee. Toimijoilta edellytetään aktiivista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistä. Koska yhdenvertaisuus on käytännön liikuntatyössä usein mielletty pikemminkin arvotavoitteeksi kuin ehdottomaksi lähtökohdaksi, asiaan on haluttu puuttua.
Julkisen ohjauksen haasteet
Valtion liikuntaneuvoston selvityksen perusteella liikunnan yhdenvertaisuuteen kohdistunut arviointi on aiemmin 2000-luvulla ollut vähäistä. Liikuntaviranomaisia, liikuntakoulutuksen järjestäjiä tai liikunta-alan työnantajia ei ole arvioitu sen perusteella, miten heidän toimintansa toteuttaa yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.
Haastavaa on ollut se, ettei liikuntalaissa tai liikunta-asetuksissa avata tarkemmin sitä, miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus tulisi käytännössä huomioida liikunta-arjessa. Kun kattava valvonta puuttuu eivätkä liikunnan hyvät käytännöt ole vakiintuneita, monet välillisen ja piiloisen syrjinnän muodot saattavat elää toimintakulttuureissa vahvasti lakiin perustuvista syrjintäkielloista huolimatta. Yhdenvertaisuutta oikeudellisesta näkökulmasta tarkastelleet selvitykset viittaavat siihen, että syrjinnän on oltava tietoista ja tahallista ennen kuin siihen osataan, voidaan tai halutaan puuttua.
Toisena keskeisenä haasteena on pidetty sitä, että suomalainen liikuntakenttä on jakautunut monella tasolla esimerkiksi lainsäädännön, rahoituspohjan ja työnjaon vuoksi. Valtion, kuntien ja järjestöjen tavoitteet ovat periaatetasolla samanlaiset, mutta vastuu liikunnan yhdenvertaisuuden toteuttamisesta on käytännössä pirstoutunut niin, ettei se itsestään selvästi kuulu kenellekään.
Huippu-urheilu, lajiliitot, naisliikunta ja erityisliikuntajärjestöt tarkastelevat yhdenvertaisuuden tilaa omista näkökulmistaan ja toimivat toisistaan erillään. Vaikka organisaatiot ovat yhteisellä liikunnan asialla, ne joutuvat kilpailemaan keskenään resursseista. Yhdenvertaisuustyön projektiluonteisuus ja hankemuotoisuus tekee usein systemaattisen, pitkäaikaisen sitoutumisen yhdenvertaisuuspyrkimyksiin vaikeaksi.
Intersektionaalisuus vastuullisen liikuntapolitiikan työkaluna
Intersektionaalisuuden käsitteellä viitataan siihen, että ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat samanaikaisesti useat tekijät, kuten sukupuoli, ikä, luokka, uskonto, etnisyys, asuinpaikka, koulutus, tulotaso, kyvykkyys, terveydentila ja seksuaalinen suuntautuminen.
Erojen ja niihin liitettyjen ennakkoluulojen sekä arvostusten takia ihmisiä kohdellaan eri tavoin. Käsitteen avulla tarkastellaan, kuinka ihmisten etuoikeudet ja eriarvoisuudet muodostuvat.
Termin lanseerasi juristi ja kansalaisoikeusaktivisti Kimberlé Crenshaw. Hän havaitsi, että kahden syrjivän rakenteen, rasismin ja seksismin, kohdatessa yksilön syrjintä on monitahoista ja vaikeasti eriteltävissä perinteisin käsittein.
Suomalaisessakin lainsäädännössä ja raporteissa epäsuorasti intersektionaalisuuteen viittaavia mainintoja on esiintynyt. Liikuntapolitiikkaa on kuitenkin tehty ensisijaisesti väestöryhmiin perustuvien luokittelujen avulla.Ryhmittelyperusteista politiikkaa on kuitenkin kritisoitu, koska jokaisen ryhmän sisällä voi olla vähemmistöjä. Intersektionaalinen ote vie näkökulman homogeenisten ryhmien oletusta pidemmälle, sillä sorrettujen ryhmien listaamisen sijasta se fokusoi erontekojen kontekstisidonnaisuuteen ja erojen yhteisvaikutuksiin.
Risteävät erot ryhmäliikunnassa
Ryhmäliikunnassa huomio kiinnittyy esimerkiksi siihen, että tunnilla valkoihoisen, urheilijataustaisen miehen liikuntakokemus muodostuu todennäköisesti hyvin erilaiseksi kuin tummaihoisen, huivia käyttävän, itsensä kömpelöksi ja lihavaksi tuntevan naisen, joka vasta tutustuu länsimaiseen ryhmäliikuntaharrastukseen. Yksi liikkuja voi nauttia moninkertaisesta etuoikeudestaan samalla kun toinen kohtaa moninkertaisesti ulossulkevat käytännöt ja normit. Risteävien erojen yhteisvaikutukseen fokusoiminen tekee ymmärrettävämmäksi, miksi liikunta ei anna kaikille samoja mahdollisuuksia, vaikka liikuntapalveluita tarjoiltaisiinkin eri kohderyhmille.
Liikunnan arjessa syrjintäkokemukset ilmenevät usein yli ja ohi vakiintuneiden kohderyhmäjaotteluiden. Katsomme, että intersektionaalisuusajatteluun on olennaista sisällyttää kontekstisidonnaisten prosessien analyysia sekä pyrkimys irrottautua liikkujaryhmittelyistä. Erilaisten intressiryhmien määrän ja yhteiskunnallisen keskustelun moniäänisyyden lisääntyessä paine kohdistuu liikuntakenttään, jonka odotetaan palvelevan yhtäaikaisesti yhä useampia väestöryhmiä.
Liikunnan yhdenvertaisuutta on edistetty kansallisen liikuntapolitiikan ulkopuolellakin. Kesäkuussa 2020 Black Lives Matter -mielenosoitusten myötä uusiseelantilainen Les Mills -ryhmäliikuntayritys julisti lisäävänsä eri etnisistä taustoista tulevien ohjaajien osuutta ohjausmateriaaleissa, uudistavansa rekrytointikäytäntöjä ja ottavansa käyttöön oman syrjimättömyyssäännöstönsä.
Les Mills kattaa maailmanlaajuisesti 140 000 ryhmäliikuntaohjaajaa, jotka liikuttavat 20 000 liikuntakeskuksessa asiakkaita päivittäin (www. lesmills.com). Merkittävää tapauksessa oli liikuntajätin tarttuminen ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Yleisen keskustelun viriämistä voitaneen pitää hyväenteisenä merkkinä eroille sensitiivisten ajattelu- ja toimintatapojen rantautumisesta liikuntakentälle.
Liikunta-alalla intersektionaalisuusajattelu yleistynee markkinaehtoisesti. Kuluttajat ovat valmiita maksamaan enemmän vastuullisista palveluista. Toimimalla vastuullisesti palveluntarjoaja voi lisätä tuotteen arvoa ja positiivista brändiä mutta myös parantaa työnantajaimagoaan. Tutkimusten mukaan suomalaiset haluavat yritysten osallistuvan julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Kun kestävät kulutusratkaisut kasvattavat suosiotaan, ryhmäliikunnassakaan ei enää riitä pelkkä fyysisiin suoritteisiin keskittyvä palvelulogiikka, vaan on satsattava liikkujien yhdenvertaisuuteen.
Liikunnan ohjaaminen ruohonjuuritasolla
Ydinkysymyksenä yhdenvertaisuuden valtavirtaistamiseksi suomalaiseen liikuntakulttuuriin on pidetty sitä, miten opitaan tunnistamaan liikunnan ulossulkevat rakenteet ja suvaitsemaan erilaisuutta. Siirtymä liikuntapolitiikasta ruohonjuuritason arkitodellisuuteen on ollut kuitenkin takkuinen. Keskustelu eettisistä kysymyksistä on vielä monelle liikuntaorganisaatiolle vierasta ja vastahakoiseksi koettu työlisä. Toiminta voi jäädä sitoutumattomaksi, jos eettisiin ulottuvuuksiin puututaan vain ulkoisen paineen tai pakon takia.
Politiikka-asiakirjojen linjausten ja ruohonjuuritason väliset erot onkin pantu merkille. Asiakirjojen ongelmaksi on nimetty niiden liiallinen yleisluonteisuus ja vastuunjaon epämääräisyys. Liikunnanedistäjien toimetkaan eivät välttämättä kohtaa liikkujien arkea, koska liikuntapalvelut on usein suunniteltu liikunnanedistäjien arvomaailmasta ja oletuksista käsin. Sinänsä hyvää asiaa ajavat politiikat törmäävät liikkujien ja liikunnan järjestäjien välisiin kulttuurisiin kuiluihin.
Julkinen ohjaus ei ole toteuttanut liikunnan yhdenvertaisuuspyrkimyksiä toivotulla tavalla. Tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi maahanmuuttajatausta, kehon koko tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen tuottavat aikuisten liikuntakulttuurissa ulossulkemisia, vähättelyä ja syrjintää. Keväällä 2020 alkaneen koronaepidemian poikkeustoimet toivat yhä näkyvämmäksi sen, että liikuntamahdollisuudet jakautuvat epätasaisesti eri ihmisryhmien välillä.Olennaista on ymmärtää, etteivät liikkujia eriarvoistavat käytännöt ole liikunnan marginaali-ilmiö. Sen sijaan ne ovat laajoja, instituutioiden rakenteisiin kytkeytyviä ongelmia, joita liikkujat kohtaavat liikuntaharrastuksissaan.
Etiikka kuuluu liikunnanohjaukseen
Liikunnan tasa-arvo on saavutettu puheissa, mutta käytännön toiminnassa se ei aina näy. Vaikuttaa siltä, että liikkujien erilaisia lähtökohtia ei pystytä huomioimaan liikunnan arjessa, vaikka tutkimustietoa, eettisiä linjauksia ja yhteiskunnallisia normeja hyvistä käytännöistä on saatavilla.
Syitä voidaan etsiä liikunnanohjaajien koulutuksesta. Kanadan kontekstissa liikuntakasvatukseen ja kehokulttuuriin perehtyneet Pirkko Markula ja Jocelyn Chikinda ovat osoittaneet, että ryhmäliikuntaohjaajien sertifiointi- ja koulutusjärjestelmä perustuu kapea-alaiseen tietoon, joka normalisoi tiettyjä tapoja ymmärtää terveyttä ja ihmiskehoa. He toteavat, että liikunnanohjauskäytännöissä biolääketieteellinen tieto on yliedustettuna. Liikunta mieltyy mekaaniseksi kehoon kohdistuvaksi toimenpiteeksi, jonka tavoite on ennaltaehkäistä sairauksia. Vastaava biolääketieteellisen määrittelyn keskeisyys on ollut havaittavissa Suomessakin muun muassa siinä, miten liikuntapolitiikka on rakentunut terveysuhkien torjunnan varaan.
Biolääketieteelliseen tietoon keskittyminen on puutteellista, koska liikuntapalvelut tuotetaan aina yhteydessä kokemuksellisiin liikkuviin kehoihin. Ohjaajat ovat tekemisissä kokevan subjektin kanssa, eikä ohjaustoimien kohdetta voi siten typistää vain fysiologiaan.
Ongelmallisella tavalla myös uusliberalistinen eetos kuljetetaan liikunta- ja hyvinvointikentälle. Markkinaorientoituneessa ajassa yksilön odotetaan kantavan vastuuta omasta terveydestään. Liikunta-ammattilaiset eivät ota kantaa sosiaaliseen eriarvoisuuteen, eikä yksilöiden terveyteen vaikuttavia yhteiskunnallisia tekijöitä huomioida riittävästi liikunta- ja terveyspalveluiden piirissä.
Yksilöpsykologiaa korostavien motivointikeinojen ohella vedotaan terveyden estetiikkaan: tervettä kehoa kannattaa tavoitella, koska se näyttää kauniilta ja täyttää vallitsevat ulkonäköihanteet.
Koulutusjärjestelmät vahvistavat biolääketieteellistä ja terveyden estetiikkaan liittyvää uusliberalistisesti värittynyttä tietoa. Ohjaajat eivät opi koulutuksensa puitteissa tunnistamaan näiden ajattelutapojen eettisiä ongelmia tai keinoja ajatella terveyttä ja ihmiskehoa toisin. Ohjaajien koulutusjärjestelmän tietopohjaa on laajennettava niin, että ohjaajien saama koulutus auttaa heitä kyseenalaistamaan vallitsevan hyvinvointitiedon valtamekanismeja ja vastustamaan ohjauskäytännöissä tapahtuvaa syrjintää.
Syrjimätöntä liikuntakulttuuria rakennetaan intersektionaalisesti
Ehdotamme, että aikuisten ryhmäliikuntakäytäntöjä ryhdytään kehittämään vastuullisesti intersektionaalisen näkökulman avulla. Puhumme intersektionaalisen ryhmäliikuntapedagogiikan puolesta, koska risteävien erojen myöntäminen on ensimmäinen askel eriarvoisuutta tuottavien ryhmäliikuntakäytäntöjen purkamisessa.
Intersektionaalisen ryhmäliikuntapedagogiikan mallissamme siirrytään erottelevasta ja luokittelevasta inklusiiviseen eli kaikille yhteisesti tarjottua toimintaa painottavaan ajattelutapaan. Nykyään liikuntakäytännöissä ongelmien ajatellaan alkavan silloin, kun ryhmään osallistuu valtavirrasta jonkin eron vuoksi poikkeava liikkuja, jota varten on pyrittävä keksimään erityismenettelyjä yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi. Intersektionaalisen ajattelumallin puitteissa on kuitenkin pidettävä yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta ongelmallisina sellaisia tilanteita, joissa inklusiivisesta lähtökohdasta poiketaan, eikä risteäviä eroja ja alati vaikuttavia valtasuhteita tunnusteta lähtökohtaisena liikuntaa luonnehtivana seikkana. Malli kääntää asetelman niin, että ongelmia ei paikanneta enää yksilökehoihin, vaan ne nähdään kollektiivisina ryhmäliikuntakulttuurin kehityshaasteina.
Ohjaajien toiminta vaikuttaa siihen, mitä tunneilla opitaan, miten siellä viihdytään ja missä määrin liikunta osallistaa. Parasta politiikkaa onkin suunnata toimia liikunta-alan ammattilaisten työotteen kehittämiseen. Alalle tarvitaan konkreettisia arviointityökaluja, joiden avulla ammattilaiset voivat tunnistaa erilaisten ohjaustoimien vaikutukset. Intersektionaalinen ryhmäliikuntapedagogiikka perustuu monitieteiseen teoriapohjaan ja vastaa tähän tarpeeseen.
Valtasuhteet vaikuttavat kaikissa ohjaus- ja opetustilanteissa. Siksi perustamme intersektionaalisen ryhmäliikuntapedagogiikan valtasuhteiden tietoiseen analyysiin. Huomio pitää siirtää uusien sorrettujen liikkujaryhmien etsimisestä ja nimeämisestä vaiettuihin vallan käyttäjiin ja liikuntakulttuurin hierarkkisiin järjestyksiin. Ryhmäliikuntaohjaajan valta-asemasta käsin toimivan olisi tärkeä tiedostaa, millaisia etuoikeutettuja asemia hänellä itsellään on, millaisiin normeihin hänen edustamansa liikuntaorganisaatio työntekijöitä kannustaa sekä miten ne vaikuttavat ohjaustapoihin ja asiakaskohtaamisiin.
Huomio rakenteellisiin uudistuksiin ja pedagogisen osaamisen kehittämiseen
Jos vähän liikkuvat suomalaiset halutaan saada mukaan liikuntaharrastuksiin, ryhmäliikunta keskeisenä aikuisväestön liikuttajana joutuu miettimään uusia ratkaisuja siihen, miten palvelut rakennettaisiin nykyistä saavutettavammiksi kaikille eroista riippumatta.
Pelkästään yksilöohjaajiin kohdistuvilla muutospaineilla liikunnan yhdenvertaisuus ei lisäänny vaikuttavasti. Ryhmäliikuntakulttuuriin tarvitaan kattavampia rakenteellisia uudistuksia, kuten intersektionaalisten erojen tunnistamiseen fokusoivaa koulutusta ja monitieteisiä toimijaverkostoja, joissa liikunnan vastuullisesta kehittämisestä voidaan keskustella avarakatseisesti.
Ryhmäliikuntaohjaajien ammattiosaamisen ja syrjimättömien ohjauskäytäntöjen kehittämisessä tulisi hyödyntää nykyistä enemmän pedagogista ajattelua. Ryhmäliikuntaa on totuttu vähättelemään tyhjänpäiväisenä jumppailuna, mutta liikunnan sivistystehtävään kytkeytyviä päämääriä korostamalla ryhmäliikuntaohjaajuus työnä voi saada uudenlaista arvostusta ja kunnioitusta. Vastuullisen ryhmäliikuntapedagogiikan omaksumisesta on etua sekä liikkujille että ohjaajakunnalle itselleen.
Lue myös alkuperäinen, Aikuiskasvatus-lehdessä 4/2020 julkaistu versio.
Kirjallisuutta
Crenshaw, K. (1989). Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics. University of Chicago Legal Forum 1989, 139–167.
Itkonen, H. & Kauravaara, K. (2015). Tulkintojen jäljillä. Teoksessa H. Itkonen & K. Kauravaara (toim.) Liikunta kansalaisten elämänkulussa. Tulkintoja liikkumisesta ja liikunnanedistämisestä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 296. Jyväskylä: LIKES, 136–182
Kauravaara, K. & Rönkkö, E. (2020). Näkymättömyys, marginalisaatio ja eronteot suomalaisessa liikuntakulttuurissa. Teoksessa J. Kokkonen & K. Kauravaara (toim.) Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. Liikuntatieteellisen seuran julkaisuja 175, 229–251.
Kokkonen, J. (2020). SUEK:in Nina Laakso: Eettisiä pohdintoja ei voi enää sivuuttaa urheilussa. Liikunta & Tiede 57(2), 9–11.
Markula, P. & Chikinda, J. (2016). Group Fitness Instructors as Local Level Health Promoters: A Foucauldian Analysis of the Politics of Health/Fitness Dynamic. International Journal of Sport Policy and Politics 8(4), 625–646.
Pyykkönen, T. (2016). Yhdenvertaisuus ja tasa-arvotyö valtion liikuntapolitiikassa – taustaselvitys valtion liikuntaneuvostolle ja sen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvojaostolle. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2016:1.
Saresma, T. (2018). Intersektionaalisuus – erot ja hierarkiat opettamisessa. Teoksessa A. Laukkanen, S. Miettinen, A-M. Elonheimo, H. Ojala & T. Saresma (toim.) Feministisen pedagogiikan ABC. Opas ohjaajille ja opettajille. Tampere: Vastapaino, 26–34.
VN 2020. Suomi tasa-arvon kärkimaaksi. Hallituksen tasa-arvo-ohjelma 2020–2023. Valtioneuvoston periaatepäätös.