Kaisa-Riitta Aho
12.9.2023
Liikunnan yhdenvertaisuus ankkuroituu arjessa kysymykseen “Pääsenkö mukaan?” Liikkuja punnitsee jatkuvasti liikuntaan osallistumisensa mahdollisuuksia ja esteitä kehollisten moniaististen kokemustensa pohjalta. Kuntolikunnan yhdenvertaisuuden edistämisen kannalta kiinnostavaa on se, miten toimimme silloin, kun vastaus ydinkysymykseen muodostuu kieltäväksi.
Ryhmäliikuntatunneille osallistuu monenlaisia ihmisiä…niin liikkujia voisi enemmän rohkaista palautteen antamiseen…monesti me vaan nuristaan mielessämme tai valitetaan toisillemme et en kyllä ikinä tule enää tälle tunnille…meiltä kuuluisi kysyä, miltä tuntui osallistua…pitäisi olla kiinnostunut enemmän siitä keitä kaikkia siellä tunnilla on.
Näin pohtii väitöskirjaani varten haastattelemani liikkuja. Hänen mukaansa ryhmäliikuntaan osallistumisen hankaluuksista ja ikävistä kokemuksista puhutaan harvoin suoraan ohjaajalle. Hän vihjaa, että liikkujien moninaisuus jää liikunta-ammattilaisilta ymmärtämättä, koska kynnys erilaisten liikuntakokemusten ilmaisemiseen koetaan korkeaksi. Tutkimukseni liikkujahaastattelujen ja ryhmäliikuntatuntien havainnointiaineiston perusteella liikkujat suosivat jaloilla äänestämistä.
Ryhmäliikunnan tyypillinen palautejärjestelmä: Epämiellyttäviä kokemuksia herättäneille tunneille ei enää yksinkertaisesti palata.
Eletty yhdenvertaisuus testataan liikunnan arjessa
Ryhmäliikunnan innokkaana harrastajana tiedän omakohtaisesti, miten houkuttelevaa jaloilla äänestäminen on silloin, kun jokin tunnin kulussa tuntuu ongelmalliselta tai epäsopivalta omalle keholle. Voi olla vaikea luottaa siihen, että ohjaajalta lisätiedon kysyminen tunnin aikana tai palautteen antaminen tunnin jälkeen tuottaisi myönteisiä kuulluksi tulemisen kokemuksia.
Toisaalta olen liikunnanohjaajana oppinut valtavasti niiltä liikkujilta, jotka ovat rohjenneet kertoa minulle omista hankalista liikuntakokemuksistaan. Keskustelut heidän kanssaan ovat tarjonneet minulle tärkeitä näkökulmia, joiden kautta on avautunut ammatillisia toisin tietämisen ja toimimisen mahdollisuuksia. Keskustelut ovat olleet arvokkaita sysäyksiä kehittää ammattiosaamista liikkujien moninaisuuden huomioimiseksi tunneilla.
Omista hankalista liikuntakokemuksistaan kertova liikkuja mahdollistaa ammattilaisen osaamisen kehittymisen.
Ohjaustoimintaani luonnehtii nykyään ruohonjuuritason aktivismi kehon kesken. (Kuvailen tätä lähestymistapaa tarkemmin artikkelissani, joka on julkaistu teoksessa Intersektionaalinen feministinen pedagogiikka.) Se merkitsee käytännössä, että pyrin tunneillani pitämään jatkuvasti yllä eletyn yhdenvertaisuuden ydinkysymystä mukaan pääsemisestä. Saatan esimerkiksi kysyä monia kertoja ja eri tavoin tunnin kuluessa liikkujien tunnelmia voidakseni muuttaa toimintaa tarvittaessa.
Lähestyn ohjaajan ja osallistujien kohtaamisia ryhmäliikuntasalissa dialogisena vuorovaikutustilanteena, jossa liikuntatoimijuus kuuluu yhtäläisesti kaikille osapuolille. Jacques Rancièren teoksessaan The ignorant schoolmaster: Five lessons in intellectual emancipation (1991) esittämää ajatusta mukaillen ajattelen, että yhdenvertaisuutta on pidettävä kaiken yhteisöllisen toiminnan lähtökohtana, eikä vasta tulevaisuudessa siintävänä tuloksena tai päämääränä. Tämä tarkoittaa, että yhdenvertaisuus otetaan olemassaolevana asiantila, joka tulee asettaa koeteltavaksi käytännössä yhä uudelleen.
Palaute on aina testi siitä, toteutuuko liikunnan eletty yhdenvertaisuus tietyssä liikuntatilanteessa: onko moninaisuuden huomiointi aidosti läsnä vai onko se vain kaunis puheenparsi. Palautteen antamisen kannalta yhdenvertaisuuden testi läpäistään vain silloin, kun liikkujan ei tarvitse erikseen saada lupaa rohjetakseen antaa palautetta. Silloin hän kokee voivansa ottaa kokemuksiaan puheeksi tasavertaisena liikuntatoimijana ohjaajan kanssa. Yhdenvertaisuutta ei siis anneta tai vaadita, vaan se pikemminkin eletään todeksi.
Kun lähtöoletuksena on, että kaikki ovat taustoistaan ja ominaisuuksistaan riippumatta yhdenvertaisia, jokaisella on lupa puhua julki ajatuksiaan ja mahdollisuus kokea itsensä täysivaltaiseksi toimijaksi.
Palautteen antaminen on ilmaus siitä, että asemoimme itsemme aktiivisiksi liikuntatoimijoiksi. Palautteen vastaanottaminen puolestaan kysyy liikunta-ammattilaisen kykyä tunnustaa palautteen antajan liikuntatoimijuus. Palautteen antamisen ja vastaanottamisen hetkeen tiivistyy se, pystyvätkö osapuolet omalla toiminnallaan elämään todeksi liikunnan yhdenvertaisuutta.
Valittaminen on keino liikuntakulttuuriseen muutokseen
Negatiivisiin liikuntakokemuksiin liittyvä palaute voidaan rinnastaa vastarinnanteoksi, valittamiseksi. Sara Ahmed inspiroi teoksellaan Complaint! (2021) tarkastelemaan valittamista strategiana taistella oikeudenmukaisuuden ja syrjivien rakenteiden purkamisen puolesta. Hänen katsannossaan valittaminen on rakentava tapa puuttua siihen, mikä instituutioiden käytännöissä on vialla.
Valittaminen on ruohonjuuritason yhdenvertaisuustyötä, sillä valittamisen teot tuovat esiin liikkujien moninaisuuden.
Yksilön liikuntakokemuksia muovaavat yhtä aikaa monet keskenään risteävät erot, kuten sukupuoli, ikä, etnisyys, luokka, tulotaso, kyvykkyys ja terveydentila. Risteävistä eroista syntyy erilaisia efektejä sen mukaan, millaisissa tilannekohtaisissa konteksteissa ne kulloinkin ilmenevät. Toiset erot kantavat mukanaan historian painolastia enemmän kuin toiset. Silti kuka tahansa liikkuja voi kehoineen joutua vähätellyksi, loukatuksi tai ulossuljetuksi. Näin ollen kysymys mukaan pääsemisestä ei liity vain marginalisoitujen ryhmien liikuntaan, vaan jokainen liikkuja joutuu kysymään osallistumisensa ehtoja ja mahdollisuuksia.
Jaloilla äänestämisen sijaan voisimme tuoda rohkeammin julki kokemuksiamme liikuntaan osallistumisen hankaluuksista. Valittaminen ja palautteen antaminen kannattaa monista syistä:
1. Omien liikuntakokemusten jakaminen tekee näkyväksi liikkujien moninaisuutta, jota liikuntapalveluiden tuottamisen taustalla vaikuttava kohde- ja erityisryhmälogiikka ei kyllin tavoita. Kun tunteja tarjotaan erityisnimikkeillä esimerkiksi aloittelijoille, senioreille, ylipainoisille ja raskaana oleville, liikkujat kohdataan pelkistäen yhden piirteensä kannalta. Intersektionaalinen liikuntapedagogiikka siirtää huomion kohderyhmälogiikasta inklusiiviseen lähestymistapaan.
Valittaminen tuo parhaimmillaan esille sen, että juuri sinä olet – kaikkine eroinesi – osa vallitsevaa liikuntakulttuurista järjestystä eikä sinun olemistasi voi sivuuttaa.
2. Liikuntaan liitettyjen tunteiden skaala laajenee, kun hankalat liikuntakokemukset tuodaan julki. Suomessa on pitkään vallinnut usko siitä, että liikunta on itseisarvoisesti hyvää jokaiselle ja liikkuminen tuottaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ikään kuin automaattisesti. Tämä niin sanottu liikunnan hyvän kertomus normalisoi positiivista tunnelatausta sisältäviä puhetapoja, kuten esimerkiksi hokemaa liikunnan ilosta. Kaikki eivät kuitenkaan koe liikunnan iloa. Siksi on syytä tehdä tilaa myös toisenlaisille kertomuksille liikunnasta.
3. Liikuntakulttuurin tiedollisia rakenteita voidaan monipuolistaa nostamalla keskusteluun liikkuvan kehon kokemukset. Artikkelissa Millä tiedolla on väliä liikuntatieteessä? (2021) Jaana Parviainen kiinnittää huomiota datavetoisen biotieteellisen liikuntatiedon ylivaltaan, jonka vuoksi liikkujien omakohtainen, kokemuksellinen tieto toissijaistuu. Liikuntakulttuurin tutkijoiden mukaan liikuntavalistuksessa on vuosikymmenten saatossa toistuvasti epäonnistuttu, koska ei ole tarpeeksi ymmärretty vähän liikkuvien ja muutoin marginalisoitujen liikkujien kokemuksia. On jopa puhuttu yhden totuuden liikuntatiedosta, joka perustuu ajatukseen tiedon yksisuuntaisesta siirtämisestä ylhäältä alaspäin liikunnanedistäjiltä liikkujille. Valitettavasti liikunnan arkikäytäntöjä kehitetään edelleen usein liikunnanedistäjien näkökulmasta.
Valittavat liikkujat voivat yhdessä olla se tärkeä muutosvoima, jota tarvitaan tuulettamaan vallitsevan liikuntakulttuurin ulossulkevia rakenteita.
Rakennetaan liittolaisuuksia muutoshakuisen valittamisen lisäämiseksi
Liikuntakokemustemme moninaisuus on arvokas varanto, joka voitaisiin suunnata hyötykäyttöön liikunta-alan kehittämiseen. Toivon, että voimme jakaa keholliset kokemuksemme avoimesti ja solmia liittolaisuuksia ryhmäliikuntasaleissa ja muilla kuntoliikunnan areenoilla, jotta olisi helpompaa rohkaistua muutoshakuisiin valittamisen tekoihin.
On syytä pohtia esimerkiksi näitä: Miten tunnille osallistuessani tuen kanssaliikkujia rakentavaan valittamiseen? Miten ammattilaiset voivat edesauttaa moninaisten liikuntakokemusten julkituontia?
Lisäksi on tärkeää visioida, miten liikkujat ja yhdenvertaisuuden edistämisestä kiinnostuneet ammattilaiset voisivat yhdessä rakentaa yhteisöllisiä foorumeita liikunta-ajattelun perinteisten raamien avartamiseksi risteäviä eroja tunnustavaan suuntaan.
Jaloilla äänestämisen sijaan puhukaamme julki omat hankalat liikuntakokemuksemme oppiaksemme lisää liikkujien moninaisuudesta.
——
Tekstin alkuperäisversio on julkaistu Astra-lehdessä otsikolla Lived equality starts with your moving body.